Nurja luomiskertomus

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Kaiken, mitä hän loi, hän loi hyväksi. Valolla ja pimeydellä, vedellä ja maalla sekä jokaisella kasvi- ja eläinlajilla oli oma paikkansa ja tarkoituksensa. Jumala loi taivaalle tähdet valaisemaan yötaivasta. Vihonviimeisenä Jumala loi ihmisen ja kutsui hänet viljelemään ja varjelemaan.

Hetki sitten kuulemamme luomiskertomuksen mukaan Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemännen. Luomisen päivästään lähtien ihmisellä on ollut oma vaikutuksensa maapalloon ja sen elämään. Kerronkin teille nyt käänteisen luomiskertomuksen, jossa ihminen on ottanut ohjat käsiinsä ja luonut oman maailmaansa.

Ensimmäisenä päivänä ihminen hajotti valon ja pimeyden rytmin.  Ihminen loi valon, joka ei enää sammunutkaan. Yöt muuttuivat valoisaksi, eikä pimeää yötä enää ollut edes pohjolassa kaamoksen aikaan. Tähtitaivaan loiste himmeni keinovalojen loisteessa.  Vuorokausirytmi särkyi niin ihmisiltä, eläimiltä kuin maalta. Ei ollut enää yötä, joka olisi tuonut rauhan. Ihminen väsähti, muttei osannut pysähtyä.

Toisena päivänä ihminen päätti sotkea ilman ja tuulien tasapainon. Tupruttavien tehtaiden mustat savut täyttivät ilman. Kulkuneuvojen pakokaasut nousivat kaduille ja merien ylle. Raikas ilma, jota ihmiset olivat tottuneet hengittämään, muuttui raskaaksi ja vaaralliseksi. Ihmisen ei ollut enää hyvä hengittää, mutta hän jatkoi silti.

Kolmantena päivänä ihminen päätti ottaa maan haltuunsa. Metsää kaadettiin nopeammin kuin se ehti kasvaa. Monimuotoisuus sai väistyä tehokkaampien viljelykasvien tieltä. Ihminen viljeli ja halusi vain parhaan mahdollisen tuoton maan hyvinvoinnista välittämässä. Hyönteiset vähenivät, maa köyhtyi ja uupui. Ihminen unohti kiitollisuuden ja halusi vain riistää.

Neljäntenä päivänä ihminen eli vain valon ja kellon mukaan. Aurinko ja kuu eivät enää määränneet vuorokauden rytmiä. Aika ei ollutkaan enää lahja, se oli vain mittari, joka piti käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Eikä ihmiselle riittänyt enää mikään. Oli saatava kaikki ja heti. Eikä ihmisparka enää osannut levätä, jatkoi vain.

Viidentenä päivänä ihminen hiljensi meren laulun. Meret olivat tyhjentyneet kalaparvista ja muista eliöstöstä. Korallien kirkkaus oli enää vain muisto. Ihminen osasi kuitenkin täyttää meret muovilla. Poissa silmistä, poissa mielestä, ajatteli ihminen itsekkäästi. Ihminen odotti kevättä ja linnunlaulua, mutta linnut olivat vaienneet, kun niiltä oli loppunut ruoka. Ja ihminen katsoi tekemäänsä ja koki olevansa kaiken herra.

Kuudentena päivänä ihminen korotti itsensä. Hän näki itsensä kaiken keskipisteenä, ei osana luomakuntaa. Ihminen unohti olevansa luotu ja luuli olevansa luoja. Ja kun ihminen katsoi ympärilleen, hän ei nähnyt enää kauneutta ja hyvää, ainoastaan hyötyä. Pyhyys oli unohtunut jo kauan sitten. Maa, vedet ja ilma saivat alistua ihmisen tahtoon.

Seitsemäntenä päivänä ihminen jatkoi. Hän ei levännyt eikä pyhittänyt. Hän jatkoi riistoaan. Maailma oli vain hänen, ei kenenkään muun. Luonto, jonka kuuluu hengittää levossa, uupui. Maa ei enää kasvanut hedelmää. Jäätiköt itkivät makeita kyyneleitään ja laimensivat meret. Ne vähät eläimet, joita oli enää jäljellä, yrittivät paeta ihmisen ulottumattomiin. Ja Jumala… Jumala itki.

Nurjaa luomiskertomusta ei kirjoittanut Jumala vaan ihminen. Edellä kerrottu ei vielä ole onneksi totta, mutta siitä on jo harmittavan paljon toteutunut. Jumalan luomiskertomus ei pääty tuhottuun ja rikottuun maailmaan vaan uuteen luomiseen.

Meistä kukaan ei voi väittää, etteikö ihmiskunnan valinnat ja teot olisi johtamassa meitä tuhon tielle. Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus oppia ja korjata. Paljon on tehty, mutta paljon on vielä tehtävää yhteisen kotimme maapallon hyväksi. Ei vain meidän ihmisten tähden, vaan koko luomakunnan tähden.

Kun Jumala loi ihmisen, hän asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan. Tuo tehtävä on meillä edelleenkin. Viljeleminen on enemmän kuin peltojen kasvattamista ja sadon korjuuta.  Se on elämän ylläpitämistä: ravintoa, huolenpitoa, uuden kasvun mahdollistamista.  Se on asennetta, että annetaan enemmän kuin otetaan. Jätetään jälki, joka kannattelee elämää, eikä kuluta luonnonvaroja loppuun.

Varjeleminen taas on puolestaan suojelemista, arvostamista ja kunnioitusta.  Se on sen näkemistä, että järvet, metsät ja lajit ovat arvokkaita silloinkin, kun ihminen ei saa niistä hyötyä. Se on suojelun ja rakkauden tekoa, joka nousee sisimmästä. Kunnioituksesta ja rakkaudesta Jumalan luomaa maailmaa kohtaan. Kun Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, hän näki kaiken hyväksi. Ja siihen meitäkin kutsutaan. Näkemään Jumalan lailla kaikki kaunis ja hyvä ympärillämme.

Meitä kaikkia kutsutaan viljelemään ja varjelemaan. Kutsu ei kaiu vain maanviljelijöille ja luontoaktivisteille. Kutsu kuuluu meille jokaisella, joilla on silmät ja kädet, sydän, joka sykkii Jumalan luomistyön kauneudesta. Ja mitä kutsu viljelemään ja varjelemaan tarkoittaa arjessa? Se on vastuullisimpia valintoja, ympäröivän luonnon arvostamista ja sitä, että opetamme lapset arvostamaan jokaista luojan luomaa luontokappaletta. Jokaisella on paikkansa ja tarkoituksensa maailmassa.  Yksinkertaisuudessaan se on päätös, ettei ole välinpitämätön.

Luomakunnan sunnuntai kutsuu meitä elämään luomakuntaa kunnioittaen. Kiittämään siitä kaikesta hyvästä, mitä se antaa meille nautittavaksi. Ilmastoahdistuksen edessä olisi helppoa lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että mitä merkitystä yhdellä ihmisellä on. Samoin kuin jokaisella eliölajilla on merkityksensä eliöiden tasapainossa, on meistä jokaisella oma merkityksemme.

Nyt on aika kylvää toivon siemeniä. Laittaa ne itämään. Ei kauhistellen tulevaisuutta tai menneisyyttä, vaan kääntäen katse kohti rakastavaa Luojaa, joka antaa työllemme siunauksen. Jos ihmiskunnan aiemmat valinnat ovat vieneet nurjan luomiskertomuksen suuntaa, me voimme kääntää katseemme kohti Jumalaa. Pyytää häneltä turvaa ja lohdutus, neuvoa koko ihmiskunnan ongelman edessä.

Jumala ei ole jättänyt meitä yksin. Hän lähetti todellisen valonsa, Poikansa, meidän keskellemme. Ja niin meillä kuin koko luomakunnalla on toivo uudesta huomisesta. Jumalan luomistyön kauneudesta.