”Tutki Raamatun sanaa ja anna sanan tutkia itseäsi.” Tällaisen ohjeen sain Raamatun lukemiseen rippikoulussani runsaat 30 vuotta sitten. Tuo neuvo on kantanut hyvin halki vuosikymmenten. Tänä syksynä piispat julkaisivat kirjasen nimeltä ”Raamattu ja kirkko”. Se on tärkeä puheenvuoro, jossa kehotetaan säännöllisesti viettämään aikaa Raamatun äärellä. Ajan puute tuntuu vain riivaavan kaikkea toimintaamme, myös kirkon piirissä. Vaikka kellosta periaatteessa tulee jatkuvasti aikaa lisää, se ei silti tunnu riittävän. Asioita on priorisoitava, jotta uskomme keskeisimmän kirjan lukemiseen ja tutkimiseen olisi päivittäin oma rauhallinen hetkensä. Joku etsii tällaisen hetken varhaisesta aamusta, joku toinen puolestaan myöhemmin illalla päivän muiden askareiden päätyttyä.
Itselläni on tämän kuluvan vuoden alusta ollut projektina lukea Raamattu järjestelmällisesti alusta loppuun alkukielillä läpi. Lukutahti oli kolme lukua hepreankielistä Vanhaa testamenttia ja yksi luku kreikankielistä Uutta testamenttia päivässä uudenvuodenpäivästä alkaen. Lukujen pituudet ja vaikeusasteet vaihtelivat suurestikin, mutta onnistuin pysymään asettamassani lukurytmissä. Päivittäin aikaa tähän Raamatun tutkisteluun kului 20-40 minuuttia. Se oli aina mieluisa ja inspiroiva hetki. Tämän lukuprojektin pohjalta mielessäni on alkanut pyöriä kiehtova ajatus, että Teamsin välityksellä voisi hiippakunnassamme alkaa järjestää alkukielistä raamattupiiriä kaikille halukkaille. Ehkäpä tämä vielä joskus toteutuukin. Lukutahtini oli sikäli liiankin rivakka, että kanoniset Vanhan ja Uuden testamentin kirjat tulivat luettua jo ennen lokakuun loppua. Siitä oli sitten luonteva jatkaa kreikankielisten Vanhan testamentin apokryfikirjojen parissa. Kun niidenkin osalta pääsin maaliin marraskuun lopulla, tämä joulukuu kuluu kreikankielisten Apostolisten isien merkeissä. Parhaillaan on menossa Polykarpoksen kirje filippiläisille. Taisi olla aikoinaan Jörn Donner, joka eräässä TV-mainoksessa totesi, että ”lukeminen kannattaa aina”. Tuohon toteamukseen on helppo yhtyä.
Kuluneen syksyn aikana sain olla mukana toteuttamassa Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan hanketta, jossa Vanhan testamentin apokryfikirjojen sisältöä ja sanomaa avattiin kontekstuaalisella tavalla. Kirjoista poimittiin keskeisiä teemoja ja niitä havainnollistettiin eri tavoin. Esimerkkeinä sopii mainita, että sotaisia Makkabilaiskirjoja käsiteltiin Mikkelin Jalkaväkimuseolla, Juditin kirja puolestaan taipui hyvin bibliodraamaksi, ja Sirakin kirjan ohjeita pidoissa käyttäytymiseen opiskeltiin Mikkelin Bistro Holvissa. Tällainen toteutustapa lienee maassamme ainutlaatuinen. Nämä edustavat juuri sellaisia uusia, rohkeita avauksia ja kokeilukulttuuria, johon hiippakuntamme tuore strategiakin kannustaa. Odotan innolla, millaisia Raamatun käyttöön rohkaisevia luovia menetelmiä seurakunnissa löydetään. Suomen Pipliaseuran UT2020-käännös on saanut erittäin innostuneen vastaanoton, ja pian alkaa samojen käännösperiaatteiden mukaan myös Vanhan testamentin kääntäminen, jonka pitäisi valmistua vuonna 2028. Voitaisiinko jopa puhua hienoisesta ”Raamattu-buumista”?
Johanneksen ”jouluevankeliumissa” sanotaan kauniisti:
Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. — Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:1, 14).
Siunattua Joulun aikaa toivottaen,