Työssäni lakimiesasessorina aherran varsin paljon seurakuntien hallintoon liittyvien kysymysten kanssa. Miltei päivittäin pohdin jonkun seurakunnan kirkkoherran tai talouspäällikön kanssa kokousmenettelyn kiemuroita tai vaikkapa esteellisyyttä koskevia säännöksiä. Tulikohan se pöytäkirja nyt tehtyä oikein? Mitä hakuilmoitukseen pitäisi kirjoittaa ja mitä haastattelussa saa kysyä? Pitääkö eriävä mielipide jättää kirjallisena?
Myös pastoraalikurssilla hallinnon kysymyksiä käydään läpi virkaurallaan uudehkojen pappien kanssa useamman päivän ajan. Niin ikään luottamushenkilöt ottavat minuun yhteyttä seurakunnan hallintoon liittyvissä asioissa ja heillekin järjestetään koulutustilaisuuksia hallinnon eri teemoista.
Olen useasti kuullut ajatuksen siitä, että hallinto, byrokratiaksikin nimitetty on välttämätön paha. Se ei kiinnosta ketään ja vaikeaakin se on. Mitä vähempi hallintoa, sen parempi. Niinkö se on?
Monen seurakunnan työntekijän ajatus varmaan on, että hallinto liittyy hyvin vähän hänen työhönsä ja silloinkin se lähinnä haittaa sitä. Hallinnon hoitamisessa on tietenkin oma työnsä ja vaivansa, mutta olen tuumannut hallintoa ja sen osaamista hivenen toisesta näkökulmasta. Vähän niin kuin tapaturmavakuutuksena.
Me kirkossa ja seurakunnissa olemme osa julkishallintoa ja toimimme seurakunnan jäsenten meidän käyttöömme antamilla varoilla eli kirkollisveroilla. Emme tienaa itse omaa elantoamme niin kuin yksityiset yritykset tekevät. Tästä syystä meille on annettu menettelysääntöjä yhteisten asioiden hoitamiseen ja varojen käyttöön.
Kun näitä pelisääntöjä, hallintoa ja hallintomenettelyä miettii, ovat keskeiset säännöt kuitenkin melko selkeitä sekä aika helppoja oppia ja ottaa haltuun. Toki niihin pitää vähän keskittyä ja perehtyä, mutta kyllä ne saa varsin hyvin näppeihinsä. Ajattelen, että seurakunnan työntekijä joutuu työssään kohtaamaan ja ratkomaan muita, huomattavasti paljon vaikeampia ja monimutkaisempia asioita.
Mutta mikä se ajatus tapaturmavakuutuksesta on? Kun julkishallinnon sääntöjä katsoo, niin havaitsee, että erittäin harvassa asiassa säännöt määräävät mitä seurakunnan tulee jostakin asiasta päättää. Seurakunnalla on hyvin laaja harkinnanvalta päätösten sisällön suhteen. Jos menettelysäännöt ovat hallussa päätöksenteossa ja päätös on asiallisesti perusteltu, niin mahdollisten valitusten suhteen seurakunta on varsin vahvoilla. Valituksia käsittelevät hallintotuomioistuimet eivät nimittäin kovin mielellään puutu seurakunnan harkintavallan piiriin kuuluviin asiasisältöihin.
Mutta jos keskeisissä menettelyvaatimuksissa on tullut virheitä, on hyvin mahdollista, että päätös kumotaan ja asia palautetaan takaisin seurakunnalle. Tässä mielessä hallinnon pelisääntöjen tuntemus ja osaaminen antavat turvaa seurakunnan päätöksentekoon. Vähän niin kuin se lakisääteinen tapaturmavakuutus.