On helmikuinen ilta. Istun kotona keittiön pöydän ääressä ja sytytän pienen kynttilän. Valo voimistuu vähitellen ja levollisesti lepattava liekki voittaa huoneessa olevan pimeyden. Katson ikkunasta avautuvaa lumista maisemaa – pyhä hiljaisuus hipaisee arjen keskellä. Tulen tuoksu nostaa mieleen lämpimiä muistoja.
Pihatielle on ilmestynyt päivän aikana lumisohjoa ja vesilätäköitä. Luonto on vielä kuin unessa, mutta aurinko on jo antanut aavistuksen tulevasta. Sen lämmittävä voima pehmittää paksuimmankin jään, herättäen luomakunnan lempeästi horroksestaan ja saattaa meidät kevääseen.
Takana on pitkä ajanjakso koronapandemian keskellä. Viimeaikojen uutiset kertovat rajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Mielessä viriää toivo yhteen kokoontumisesta, kuorossa laulamisesta ilman poikkeusjärjestelyjä, harrastamisesta ja iloitsemisesta yhdessä ystävien kanssa.
Saamme matkata murrosajan yli yhdessä. Matkalla on mahdollisuus pysähtyä keskustelemaan kokemastamme ja jatkaa itsemme kokoisin askelin. Hiippakuntamme piispan Seppo Häkkisen asettama Kirkko koronan jälkeen -työryhmä toteaa viisaasti: ”Nyt on mahdollisuus tarkastella entistä jättäen pois sellaista, minkä on aika jäädäkin. Voimme palata siihen, mikä on hyvää ja säilyttämisen arvoista. Viisautta on myös iloiten jatkaa niiden asioiden parissa, jotka olemme uusina löytäneet.”
Lopulta kesän tulo yllättää ja luomakunta laulaa kiitosvirttä metsän puiden humistessa lehtiverhossaan. Iltarukoukseni on, että voimme tehdä tämän tänä suvena yhdessä.
Sammutan kynttilän ja käyn levolle luottavaisin mielin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin. (virsi 600)